Vuosikymmenien rakkaustarina

Astuin ensimmäisiin cheerleadingtreeneihin Varkauden uimahallilla keväällä 1992. Epävarmana, tuntematta ketään tai tietämättä lajista hirveästi mitään. En tiedä oliko se rakkautta ensisilmäyksellä, mutta nopeasti tiesin olevani juuri siellä, missä minun kuuluikin olla.

Cheerleading on antanut minulle kokemuksia, joita en muuten olisi saanut; matkoja, ystäviä, pettymyksiä, suuria onnistumisia ja ennen kaikkea sitkeyttä yrittää uudelleen, vaikka kokisikin pettymyksiä. Laji on vienyt minut 2001 päättyneen urheilu-uran rinnalla valmentajana ja seuratoimijana Japaniin, USAhan, Saksaan, Norjaan, Ruotsiin, Sloveniaan ja Venäjälle.
Japanissa MM-kilpailuissa Suomen ja Suomen maajoukkueen edustajana 2001. Minulla oli peräti kaksi omaa tulkkia. 

Syy, miksi olen nyt Smashin työntekijä, on selvä: haluan mahdollistaa mahdollisimman monelle lapselle ja nuorelle samanlaisen lajirakkauden, jonka itse olen saanut kokea. Ovat lajin parissa saavutetut onnistumisen kokemukset sitten uuden taidon oppimista, ryhmän jäsenenä olemista tai kilpailusaavutuksia, ne kasvattavat ja opettavat aina tärkeitä elämisen taitoja. Samoin kuin epäonnistumiset. Urheiluseura on kodin ja koulun rinnalla parhaimpia paikkoja kasvaa ja oppia elämää. Osansa Smashiin päätymisessä oli kyllä myös sillä, että muutin Kuopiosta Turkuun toisen työni perässä. Päätyönäni olen siis toimittaja, jonka Turun Sanomat houkutteli tähän ihanaan kaupunkiin.

Kilpajoukkueiden valmennusvastaavana olen ennen kaikkea valmentajien tukihenkilö; autan heitä kehittymään työssään ja viemään sitä kautta joukkueiden ja urheilijoiden osaamista eteenpäin. Olen tukikeppi, joka odottelee seinän vieressä, että joku tarvitsee nojausapua hetkeksi tai pidemmäksi aikaa. Ilahduttavasti valmentajat ovat minuun tuoreena smashilaisena ottaneet yhteyttä ja pyytäneet tukea, kun sitä ovat tarvinneet. Valmentajien osaamisen kehittäminen on minulle työssäni ehkä kuitenkin kaikista mieluisinta. Tapahtuu se sitten yksittäisten vinkkien, liiton koulutuksien tai seuran tarjoaman koulutuksen kautta, se auttaa valmentajia jaksamaan työtään vuodesta toiseen. Valitettavan vähän olen alkuvuodesta työhöni orientoituessa ehtinyt tähän vielä paneutua, mutta pikkuhiljaa sekin alkaa toteutua käytännön tasolla.

Hassuttelua joukkueen kanssa syyskisojen jälkeen 1996 (oikealla). 

Järjestämme yhdessä valmentajien kanssa joukkuekarsinnat, ratkomme ongelmatilanteita ja huolehdimme, että kilpailuohjelmat ovat sääntöjen ja joukkueen tason mukaisia. Näin joukkueemme saavat parhaat mahdolliset eväät menestymiseen.

Sen lisäksi, että olen seuran toimihenkilö, olen myös luottamustoiminen hallituksen jäsen. Hallituksessa mahtavinta on päästä lyömään viisaita päitä yhteen, jotta seuran upeat tulevaisuudensuunnitelmat pystyttäisiin toteuttamaan. Kun huomaa, että oman, ihan pienenkin idean avulla jokin asia saadaan toimimaan paremmin, tuntee antaneensa panoksensa koko seuran hyväksi. Ja hallituksen näkökulmasta pääsee myös kokemaan, kuinka arvostettu seura Smash on niin Turussa kuin valtakunnallisestikin. Enpä voisi olla ylpeämpi uudesta kotiseurastani!

Ruuhkavuosien keskellä, kolmen lapsen äitinä, ajan löytäminen rakkaalle lajille on valitettavan tiukassa. Muutaman vuoden jouduin olemaan sivussa lajitoiminnasta, ja koko sen ajan elämässäni oli valtava aukko. Smashiin muuttamisen jälkeen niinäkin iltoina, kun hallille tulee kiireisen päivän jälkeen väsyneenä, vuosikymmenien ajalta tuttu innostus valtaa mielen taas hetkessä ja pois lähtee aina hymyillen. Tai itse asiassa pois ei malttaisi lähteä millään. Jos voisin, olisin hallilla joka ilta auttamassa missä vaan ja imemässä seuran ihanien urheilijoiden energiaa itseeni. Toivottavasti sama fiilis on mahdollisimman monella smashiläisellä.  Ehkä ruuhkavuosien jälkeen pääsen taas tiiviimmin mukaan päivittäiseen seuratoimintaan.

Warkaus Steelersin kanssa juhlimassa B-sarjan Suomen mestaruutta 1997 (kauimmaisena oikealla). Kaksoisroolissa eli urheilijana ja oman joukkueeni valmentajana, kuten vielä monta vuotta tämän jälkeen.

Kuten varmasti seuran muutkin toimijat, minäkin olen täällä puhtaasta rakkaudesta lajiin – jäsentemme hyväksi.

Kirjoittanut Riitta Alakoski, cheerin kilpajoukkueiden valmennusvastaava ja hallituksen jäsen


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Natiseva jakkara on historiaa - rakennetut ystävyyssuhteet elinikäisiä

Koontia seurassa lopettaneista 1-6/2018

Liikuntaa ja urheilua 24/7 - elämä on täynnä valintoja